Kirkon ja uskonnon kohdalla tuntuu olevan, että aina kuin yksi tuhkapilvi ehtii laskeutua, niin uusi nousee. Nyt keskustelua on herättänyt ääriryhmien asema evankelisluterilaisessa kirkossa ja monen eduskuntavaaliehdokkaan vaalikonevastausksista paljastunut kreationismin kannattaminen.
En ymmärrä, miten jopa osa Keskustan ehdokkaista on onnistunut vetämään itseään luomisopin hirteen. On mustavalkoista, etteivät uskovaiset voi yhdistää ajattelussaan luomisoppia ja evoluutioteoriaa niin, että hyväksyisivät evoluution maailmanselityksen, mutta uskoisivat, että kaiken taustalla olisi jumalallinen voima ja kaikella olisi tarkoitus. Mutta ei, biologian tunneillakin pitäisi näköjään kertoa satua, kuinka maailma luotiin seitsemässä päivässä.
Usko yksilön ainutlaatuisuuteen ja vapaaseen tahtoon on osittain uskontoperäinen. Taas luonnontieteellisyys poliittiseksi ideologiaksi käännettynä johtaa usein determinismiin. Välillä kuitenkin tuntuu, että meidän valtiollisessa järjestelmässä yksilöitä holhotaan kuin karjalaumaa tulkinnanvaraisten kristillismoralististen sääntöjen pohjalta. On harmillista, että sosialidemokratiassa voivat yhdistyä sosialismin ja uskonnollisen ajattelun huonot puolet.
Nykykirkko pitää sisällään kirjavan joukon ääriryhmiä toivoen, että saisi ne pidettyä aisoissa, etteivät nämä radikalisoituisi entisestään. Periaatteesta tingitään käytännön vuoksi. En näe etua siinä, että minä ja Päivi Räsänen kuulumme samaan kirkkoon. Luterilaisen kirkon hajoaminen kun ei välttämättä olisi huono asia. Toisaalta en tiedä, jäisikö meille enää sitä hyväksyvää kansankirkkoa vai pelkkä kirjava joukko fundamentalisteja.
Kirkkokritiikki on siinä mielessä ollut kohtuutonta, että meillä on muitakin merkittäviä uskonnollisia yhdyskuntia, jotka saavat olla vapaasti tuomitsevia. Vieraan uskonnon tai kulttuurin kuoren alla voi olla kuinka vanhakantainen tai konservatiivi tahansa ilman, että kukaan vaatisi itsenäistä ajattelua. Näiden edustajat nähdään meillä jaloina villeinä ja emansipoitavina objekteina.
En pidä sanoista suvaitsevaisuus tai moniarvoisuus. Suvaitsevaisuus-käsitteeseen liittyy se, että jossain asiassa olisi alunperin jotain vastenmielistä, jota pitäisi suvaita ts. sietää. Taas sananvapauden, sukupuolten välisen ja seksuaalisen tasa-arvon suhteen yhteiskunnan pitäisi olla hyvinkin yksiarvoinen, eikä sallia poikkeuksia kulttuurin nimissä. Ongelmana kuitenkin on, että ne tahot, jotka innokkaimmin kritisoivat tiettyjä uskontoja patriarkaalisuudesta, eivät kovin innokaasti edes puolusta yhdenvertaisuutta.
Luterilainen kirkko toki kantaa suurempaa vastuuta tasa-arvoajattelussaan, koska sillä on siihen suurempi paine. Se on enemmistökirkko eikä edes muodollisesti erotettu valtiosta, kutsutaan sitä sitten valtion- tai kansankirkoksi. Uskonnonvapauden kannalta valtion ja kirkon liitto on ongelmallinen. Uskonnonvapaus ei kuitenkaan ole vapautta uskonnosta. Venäjän ja Yhdysvaltain esimerkit osoittavat, että valtion ja kirkon muodollinen erillisyys ei takaa uskonnon puuttumista politiikasta.
Meillä suurempana ongelmana on, että yksilöllinen moraali sekoittuu kollektiiviseen moraaliin. Kannatan lihansyönnin, abortin, prostituution ja pornon laillisuutta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ulkoistaisin yksilön eettisen pohdinnan lainsäädäntöinstituutioille. Mielestäni kaikki mikä on laillista ei ole oikein. Sama pätee kyllä myös toisinpäin: Jos jokin asia on enemmistön mielestä moraalitonta, sen ei automaattisesti tule olla laitonta.
Itse haluan kuulua kirkkoon, joka korostaa opeissaan armoa, anteeksiantoa ja heikompien puolustusta. Olen siitä myös valmis maksamaan. En ole kuitenkaan vaatimassa, että toisin ajattelevan yrittäjänkin pitäisi tällaisista henkilökohtaisista mieltymyksistäni maksaa.
Kolumnin kirjoittaja Katja Korva, 2o, on kauppatieteiden ylioppilas ja Helsingfors Unga Liberala Centerin 1. varapuheenjohtaja. Kirjoitus on ensijulkaistu Uudessa Suomessa täällä.
